Yhtä asiaa muiden joukossa en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Ja se ärsyttää mua tosi paljon. Siis ei se ymmärryksen puute vaan se asia itsessään, nimittäin miksi tehdä duunia josta vain valittaa kaikille? Miksi olla työssä mistä ei nauti, mistä ei oo mitään hyvää sanottavaa ja aina kaikki on päin persettä?

Itse nimittäin pidän työstäni ja olen aika kyllästynyt kuulemaan eräiltä työkavereiltani miten heitä ärsyttää olla tietyillä työmailla (konkreettinen "työmaamme" vaihtelee vuoroittain), vaikka ymmärränkin kyseessä olevien paikkojen epäviehättävyyden. Mut hei, ammatinvalintakysymys? Välillä tarvii tehdä epämiellyttäviä asioita maailmassa, mut en jaksaisi kuunnella joka viikottaista ruikutusta ja hirveää showta siitä miten jotkut työmaat on perseestä. Kun ei ne ole. Oikeasti. Taitaa olla kyllä eräillä henkilöillä itsellään se ongelma omassa päässä.

Muutenkin, miksi ihmiset valittaa työstään, kun ovat onnekkaita edes yleensä saadessaa olla töissä? Onko se niin kamalaa ja tuskaista tehdä työtä rahansa eteen? Että mielummin oltaisiin jonossa leivän ja rahan toivossa? Itse teen mielelläni töitä, maksan verojakin ja tulen toimeen hyvin vaikka ei palkka päätä huimaa. Miksi? Ehkä vaan siks et kulutus kohtaa tulot meidän perheessä realistisesti... Kukin toki tavallaan, mut on aika naurettavaa "aikuisten" ihmisten itkeä ku ei oo rahaa ja sitten kuluttaa kaikki pennit johonkin viinaan ja ravintoloissa ramppaamiseen. Ei meilläkään ny kullassa kylvetä, mut eipä meillä nyt ylettömyyksii mene rahaa typeryyksiinkään.

Ja mitäs tosta verojen maksamisesta tuli mieleen, ni mielellään niitä maksaa, jos ne vaan menis edes joskus johonkin kunnolliseen tarkoitukseen. Inhottaa  maksaa tuhansia vuodessa, jotta deekut pääsee Alkoon ja toiset pellet saa maata kotona syyttä. Joku tolkku saisi olla tuossa sossuavustuksiskin yms.

Mun yöagreiluni taisi olla tässä.. Että hei vaan!

Olin ainakin osittain oikeassa, pikkuisen aikaa on kulunut pennun tulosta ja nyt pikkuhiljaa vanhempi "wauwa" alkaa osoittaa hyväksymisen merkkejä. Meidän ukosta on tosiaan kuoriutunut itsestäänkin aika pentu, mitä nyt murjottamiseltaan kerkeää :D Keskenään nuo tulevat jo jotenkuten toimeen, kuhan mennään äijän pillin mukaan ;)

Meidän arki on aika pissan täyteistä tällä hetkellä, vahinkoja kun sattuu vielä sinne tänne. Ainoastaan kakat osuu 99% varmuudel paperille. Kasvu on ollut huimaa jo näinkin lyhyessä ajassa ja on vaikea pitää tuota kurissa kun ruoasta on kyse, tyttö kun on leiriytynyt keittiön jääkaapin eteen :D Eikai, leikki leikkinä, pikkuisen  on tuollaista kokeilunhalua, mutta yllättävän hyvin uskoo (silloin tällöin... ;)). Tosin kultaiseen käytösmitaliin on vielä hitusen matkaa..

Tässä sitä ollaan, pikkuhiljaa kotiuduttu pienen valkoisen tyttöpennun kanssa. Hellyyttävä hauvavauva tuli kuin tulikin matkaamme ja on sulattanut kaikkien muiden paitsi vanhemman koiramme sydämen... Meidän vanha äijä kun ei noihin pentuihin oikein ihastu, eikä niiden perässä jaksa juostakaan, välillä jopa muriseekin kun pentu oikein hermoille käy.

Mutta ärinästä huolimatta uskon että ei mene kauaa kun ne kaksi jo jakavat saman punkan! Tarviihan vanhankin vain saada tottua ajatukseen toisesta kirppukasasta taloudessa ;)

ps. lisäisin kuvan mut tää ei anna ilman tuntien odotusta..

Nonni, pitkän pohdinnan jälkeen oon nyt sit viimeinkin päättänyt hommata hauvavauvan vanhemman pojun kaveriksi. Nyt onkin enää ongelmana millainen koira ja minkäs ikäinen yms. Miehen kans pohdittuamme tultiin tulokseen, että pentu otetaan ja valittavat rodut olisi saksanpaimenkoira, irlanninsetteri tai kultainen noutaja.

Ensin mietin et voisi pelastaa jonkun haukun, mutta pieni pelko siitä tulisiko kerrostalossa ja vanhemman koiran kans ongelmia johti sitten lopulliseen ratkaisuun. Parempi että otetaan ihan pentu ja opetetaan se omille tavoillemme, ettei sitten tarvi jotain rassukkaa "pelastuksen" jälkeen laittaa enää uudestaan kiertoon. Itse kun en haluaisi olla yksi niistä perheistä jotka tarjoavat ensin kodin ja sitten ongelmien edessä joutuu luopumaan. Enkä usko että siihen pystyisin, onhan se pieni karvainen kaveri aina kuitenkin perheenjäsen.

Olenkin tässä jo edennyt asiassa pikkuhiljaa ja etsiskellyt netistä pentueita aiemmin mainituista roduista. Muutamia onkin löytynyt, mutta ei ehkä vielä sitä oikeaa. Eräälle ilmoittajalle laitoinkin jo viestiä kultaisen noutajanpennusta, mutta pikkuinen oli jo ehditty varaamaan. Etsintä siis jatkui. Irlannisettereistä ei löytynyt kuin yksi ilmoitus, mutta pentue oli niin kaukana, että pistin numeron muistiin ja jatkoin etsimistä. Melkein kun olin jo luovuttamassa löytyi kultaisen noutajan pentue, jossa oli tyttöjä vielä vapaana.

Odotin miestä jännittäen kotiin ja tämän tullessa ovesta sisään nappasin kiinni ja marssitin suoraan koneelle... Intoa täynnä esittelin hänelle löytöni ja yhdessä päätimme ottaa kasvattajaan yhteyttä.. Huomenna mennään "katsomaan" pentuja... ;)

Rakastan urheilua, rakastan verenmakua suussa ja tärrääviä käsiä! Olen aina siellä missä tapahtuu, aina kokeilemassa uutta, leikkimässä lasten kanssa, juoksemassa kilpaa typeristä syistä. Joskin vihaan juoksemista. Mutta en kilpailemista. Yli kaiken rakastan nyrkkeilyä, siinä on laji mikä tyydytti kaikki urheilulliset tarpeeni.

Miksi sitten löydän itseni yhä useammin sohvalta kuin salilta? Helppo kysymys, olen laiska luonteeltani. Polvileikkauksen jälkeen jokunen vuosi sitten oli niin helppo jäädä "parantelemaan", että unohdin miksi rakastan niin kovin urheilua. Jätin kilpailemisen, enkä löytänyt enää himoa salille harrastuksen pariin. No vaikutti siihen moni muukin asia. Suurin syy taisi kuitenkin olla pelko, ettei oikeasti pystykkään mihinkään, että repeytyneet nivelet on ollut vaan tekosyy sille että on paska. Itsensä voittaminen on jutun juju, mutta helvetin rankkaa on kun tarvii kaikki aloittaa alusta.

Viimein rohkaisin itseni ja pyysin tutulta valmentajalta apua, joka apua sitten antoikin. Kävin parin sadan kilometrin päässä treenaamassa, oppimassa uutta, ylittämässä itseni ja nautein joka hetkestä. Meidän valmennussuhde tuntui toimivan aluksi, arvostan kovasti kyseistä heppua valmentajana, hänen näkemyksiään ja taitoaan saada musta kaikki irti. En tietenkään voinut kokoaikaa ravata niin kaukana, sillä työtkin on tehtävä. Niinä aikoina treenasin kotosalla, kävin lenkeillä, hakkasin säkkiä ja käytin hyväkseni oppeja. Pyrein parin-kolmen viikon välein menemään pariksi-kolmeksi päiväksi, jonka jälkeen ajoin suoraan töihin. Tuloksiakin näkyi, kunto oli kohonnut todella paljon, fyysinen puoli alkoi olla kunnossa ja psyyke tuli mukana. Usko ja rakkaus hommaan vain kasvoi.

Sitten tuli juhannus, tapasin miehen ja hölmö rakastuin :D Mies, työt ja Turkin-reissu veivät mukanaan niin nopeasti etten ehtinyt edes tajuta. Pari päivää ennen reissua, sain tarjouksen siirtyä Tampereelle töihin ja asuntokin järjestyisi helpolla. Oli valinnan aika, nopeasti päätin ottaa kiinni tarjouksesta ja ajattelin saavani näin hyvän mahdollisuuden treenata Tampereella arvostamani naisnyrkkeilijän johdolla, jatkaa reissujani nyt lähemmäs kolmensadan kilometrin päähän kerran tai kaksi kuukaudessa, ilman ongelmia. Reissu Turkkiin tuli niin nopeasti perään ja työajoistani/elämänrytmistäni johtuen en onnistunut soittamaan ihmisten aikaan miesvalmentajalleni vaan tullessani takaisin havaitsin hänen poistaneen minut kavereistaan fbeessä. Isku tuli kyllä niin vasten kasvoja, etten sitä osaa paremmin kuvailla. Olisin toki voinut soittaa hänelle, mutta itseni ja kiivaan luonteeni tuntien se ei auttaisi.

Harmittaa syvästi, että meidän yhteinen rakkautemme lajia kohtaan ei painanut, eikä hän selkeästi ymmärrä töiden saamisen olevan vaikeampaa heilläpäin. Olin puhunut koko kesän, siitä miten halusin muuttaa sinne, nyrkkeilyn takia. Valitettavasti kaikki meistä eivät voi ajatellakaan elävänsä ilman varmaa työtä ja kotia. Tällä kertaa varma työ vei voiton ja sitä voittoa jäi varmistamaan vielä avomieheni, jonka kanssa en halunnut elää etäsuhteessa. Olen hyvin pettynyt nykyään entiseen valmentajaani, joka ilmaisi jo omassa blogissaan mielipiteensä minusta. Tai no, hänhän totesi minun kadonneen. En minä minnekään kadonnut, hän itse läimäisi "oven" edestä kiinni.

Tampere on siitä huolimatta avannut uusia ovia urheilun saralla, olen käynyt nyrkkeilytreeneissä vaikka pienet vastoinkäymiset pitkittävätkin sinne menoa. Päätin kokeilla myös uudestaan pesäpalloa, uusien tuttavuuksien, joukkuelajin ja uudelleen syttyneen kiinnostuksen vuoksi. Keskiviikkona ekoihin treeneihin! Myös uinti kiinnostaa, tekniikkakurssi kutsuu keväällä ja siitä sitten seuran masters-jengiin olisi tarkoitus jäädä. Odotan innolla!