Rakastan urheilua, rakastan verenmakua suussa ja tärrääviä käsiä! Olen aina siellä missä tapahtuu, aina kokeilemassa uutta, leikkimässä lasten kanssa, juoksemassa kilpaa typeristä syistä. Joskin vihaan juoksemista. Mutta en kilpailemista. Yli kaiken rakastan nyrkkeilyä, siinä on laji mikä tyydytti kaikki urheilulliset tarpeeni.

Miksi sitten löydän itseni yhä useammin sohvalta kuin salilta? Helppo kysymys, olen laiska luonteeltani. Polvileikkauksen jälkeen jokunen vuosi sitten oli niin helppo jäädä "parantelemaan", että unohdin miksi rakastan niin kovin urheilua. Jätin kilpailemisen, enkä löytänyt enää himoa salille harrastuksen pariin. No vaikutti siihen moni muukin asia. Suurin syy taisi kuitenkin olla pelko, ettei oikeasti pystykkään mihinkään, että repeytyneet nivelet on ollut vaan tekosyy sille että on paska. Itsensä voittaminen on jutun juju, mutta helvetin rankkaa on kun tarvii kaikki aloittaa alusta.

Viimein rohkaisin itseni ja pyysin tutulta valmentajalta apua, joka apua sitten antoikin. Kävin parin sadan kilometrin päässä treenaamassa, oppimassa uutta, ylittämässä itseni ja nautein joka hetkestä. Meidän valmennussuhde tuntui toimivan aluksi, arvostan kovasti kyseistä heppua valmentajana, hänen näkemyksiään ja taitoaan saada musta kaikki irti. En tietenkään voinut kokoaikaa ravata niin kaukana, sillä työtkin on tehtävä. Niinä aikoina treenasin kotosalla, kävin lenkeillä, hakkasin säkkiä ja käytin hyväkseni oppeja. Pyrein parin-kolmen viikon välein menemään pariksi-kolmeksi päiväksi, jonka jälkeen ajoin suoraan töihin. Tuloksiakin näkyi, kunto oli kohonnut todella paljon, fyysinen puoli alkoi olla kunnossa ja psyyke tuli mukana. Usko ja rakkaus hommaan vain kasvoi.

Sitten tuli juhannus, tapasin miehen ja hölmö rakastuin :D Mies, työt ja Turkin-reissu veivät mukanaan niin nopeasti etten ehtinyt edes tajuta. Pari päivää ennen reissua, sain tarjouksen siirtyä Tampereelle töihin ja asuntokin järjestyisi helpolla. Oli valinnan aika, nopeasti päätin ottaa kiinni tarjouksesta ja ajattelin saavani näin hyvän mahdollisuuden treenata Tampereella arvostamani naisnyrkkeilijän johdolla, jatkaa reissujani nyt lähemmäs kolmensadan kilometrin päähän kerran tai kaksi kuukaudessa, ilman ongelmia. Reissu Turkkiin tuli niin nopeasti perään ja työajoistani/elämänrytmistäni johtuen en onnistunut soittamaan ihmisten aikaan miesvalmentajalleni vaan tullessani takaisin havaitsin hänen poistaneen minut kavereistaan fbeessä. Isku tuli kyllä niin vasten kasvoja, etten sitä osaa paremmin kuvailla. Olisin toki voinut soittaa hänelle, mutta itseni ja kiivaan luonteeni tuntien se ei auttaisi.

Harmittaa syvästi, että meidän yhteinen rakkautemme lajia kohtaan ei painanut, eikä hän selkeästi ymmärrä töiden saamisen olevan vaikeampaa heilläpäin. Olin puhunut koko kesän, siitä miten halusin muuttaa sinne, nyrkkeilyn takia. Valitettavasti kaikki meistä eivät voi ajatellakaan elävänsä ilman varmaa työtä ja kotia. Tällä kertaa varma työ vei voiton ja sitä voittoa jäi varmistamaan vielä avomieheni, jonka kanssa en halunnut elää etäsuhteessa. Olen hyvin pettynyt nykyään entiseen valmentajaani, joka ilmaisi jo omassa blogissaan mielipiteensä minusta. Tai no, hänhän totesi minun kadonneen. En minä minnekään kadonnut, hän itse läimäisi "oven" edestä kiinni.

Tampere on siitä huolimatta avannut uusia ovia urheilun saralla, olen käynyt nyrkkeilytreeneissä vaikka pienet vastoinkäymiset pitkittävätkin sinne menoa. Päätin kokeilla myös uudestaan pesäpalloa, uusien tuttavuuksien, joukkuelajin ja uudelleen syttyneen kiinnostuksen vuoksi. Keskiviikkona ekoihin treeneihin! Myös uinti kiinnostaa, tekniikkakurssi kutsuu keväällä ja siitä sitten seuran masters-jengiin olisi tarkoitus jäädä. Odotan innolla!